Ai niin, tämäkin...

Onhan meininkiä. Puolen vuoden sisään on tapahtunut isoja asioita. Ensinnäkin isoin asia, olen nyt kahden lapsen isä. Toinen lapseni, pieni tyttö saapui maailmaan keväisenä yönä ja vei palan sydäntä mukanaan kerta heitolla. Nyt tuo veikeä ja hymyilevä mainio mimmi syö jo puuroa ja kohta konttaa. Ei ole enää vauvaa kohta meillä.

Toisen lapsen tulo aiheutti myös koko porukkaa ravistelevan ketjureaktion. Miten riittää rahat? Mihin mahdutaan, kerrostalo kaksio oli auttamatta jo kolmelle pieni, hetki pärjätään, mutta miten sitten?  Oma asunto? Vuokralle?

Lopulta päädyttiin ratkaisuun, jos lainaa tippuu, oma asunto alle. Pankkikierros osoitti sen, että rahaa saisi osasta rahalaitoksista niin paljon kuin kehtaa pyytää, hurjaa touhua. Hakijoina oli kuitenkin opiskelija ja kotiäiti...Olen kuitenkin onnellisessa asemassa, että sain vakituisen työsopimuksen ja tätä kautta saatiin itselle varmuutta kyvystä lainan maksuun ja tietysti pankkiinkin faktoja pöytään.

Lainalupauksen jälkeen vasta alkoikin varsinainen Show, asuntonäyttöjen kierto. En enää ikinä halua siihen rumbaan, tai ainakaan kiireellä asuntoa etsimään. Kiinteistövälittäjien väsyneet fraasit ja kangistuneet kaavat yhdystettynä energisen kaksivuotiaan keskittymiskykyyn toivat välillä eteen koettelemuksia, jotka voivat olla tasavertaisesti verrattuna pyöräilyyn ilman istuinta. Mutta itsehän olen kuopan itselleni kaivanut.

Mikäli tätä blogia joku erehtyy vielä seuraamaan, vinkatkaa, vähän tuli pidettyä luovaa taukoa, jonka aikana on tullut kerättyä tarinaa sisuksiin ja uskoisin sen taas purkautuvan hallitsemattomina annoksina putkelle. 

Kiitos ja anteeksi, lisää tippuu, nyt isän velvollisuuksiin ja puuron keittoon.

Perhepäivä Hoplopissa, mietteitä muovisesta lapsuudesta

Tuo silmitön innostus, joka kumpusi päästessämme sisään ja lapsen tajutessa missä ollaan. Mahtavaa!!

Muutamia kertoja ollaan käyty kesän aikana ja nyt pienen tauon jälkeen taas. Niin vain kaikki paikat muistuivat hiljalleen mieleen. Palloja, kiipeilyä, kavereita...kaikkea. Itseäkin lapsettaa aika kivasti aina ja mukava kiipeillä sokkelossa mukana. On sopivasti jotain kaikille.

Joskus vähän ihmetyttää vanhemmat, huoltajat, mukana olevat aikuiset, kuinka se puhelin on niin tärkeä. Kuljetaan lasta varjellen, tai ainakin perässä puhelin kädessä. Ihan oikeasti hei. Joku raja tuohonkin. Toki en ole mikään muita neuvomaan, mutta jos ei lapsen kanssa pidä kontaktia yllä ja ota huomioon, ei se voi olla näkymättä. Jos edes ruoka-aikaan ei pidetä juttua yllä, vaan räplätään jokainen tahoillamme jotain. Ihmetellen tuli seurattua sivusta kyseistä toimintaa, ei jumalauta oikeesti.

Muutoinkin ärsyttää tämän päivän osalla ihmisistä oleva tapa ylikorostaa lastaan. En tiedä miten tämä on oikean vanhemmuuden kanssa missään tekemisissä. Jos vanhemmuutesi on pelkästään sitä, että lapsi on sulle tuote, jota pitää rahdata treeneihin ja harrastuksiin jo aivan pienestä. Pitää olla parasta, pitää olla paras. Lapsuus on lopussa lapselta aivan liian pian. Mistä tämä johtuu? Jos ei lapselle anneta tilaa olla lapsi, se ei saa toteuttaa oikeita tarpeitaan.

Nykypäivänä kaikki tuntuu menevän enemmän ja enemmän ohjattuun suuntaan. Luovuus tapetaan. Leikeissä on säännöt, ei toi tee noin, näiden kuuluu tehdä näin. Lelut joilla leikitään, ovat tiukan brändäyksen alla, ja sidottu tiukasti esikuviin, esim. tv-sarjaan. Muistan pienenä, oli tiettyjä asioita, mitkä olivat ns. kirjoittamattomia sääntöjä leikeissä, mutta leikit olivat kuitenkin ihan omaa tuotosta.

Lapsi keksii itselleen tekemistä kyllä, vaikka aina ei tulisi virikkeitä tuutin täydeltä. Kasvava kasa soivia leluja taas jouluna ei tee autuaaksi.
 
Antakaa lasten olla lapsia!!!!

Raskaana ja rasittava?

Joskus itkettää, joskus naurattaa, joskus molempia yhtä aikaa. Olin jo unohtanut millaista raskaan olevan naisen mielenvaihtelut ovatkaan. Välillä ei meinaa itsellä pokka pitää noiden vaihteluiden kanssa. Mutta eihän tuo mamma mitään sille voi. Käy vähän sääliksi nuo hormonihommat. Jos ei ole raskaana, on ehkäisy ja menkat. Ja kun raskaana, on mörkö taas tontilla. Aina on tasoja nostavaa hommaa päällä.

Naista pitää ymmärtää, on hän raskaana tai ei. Raskaus on nyt toisella kokemalla himpun verran erilaista. Ensi kerralla oli vähän outoa ja ihmeellistä, mamma sai levätä ihan rauhassa vapaapäivät kotona. Nyt on huomattavissa selvää uupumusta, on vahdittava esikoista päivät pitkät ja on vielä mahakin messissä. En voi sanoa, että tiedän miltä tuntuu, mutta koitan.

Kaikki huolettaa vähän aina enemmän. Onko Lyytillä kaikki hyvin? Tosiaan, Lyyti on ns. työnimi masuasukille tällä kertaa.

Kun huomaa, että nyt hormonit ottavat vallan, olen huomannut kainalopaikan avaus-taktiikan parhaaksi keinoksi poistaa kiukku ja huoli mammasta. Läheisyys ja rakkaus ovat tärkeitä asioita, joita tulee muistaa osoittaa, seksiä unohtamatta ;).

Kertokaa miten teitä on hellitty, miten olette hellineet.

Joulupukkikin on alustavasti varattu. Hieman varauksella kyllä, ei taida meidän perhejouluun anopilla osallistua pieniä kuin meidän pieni akka. Minkähän ikäisenä sitä on itse pukin ekaa kertaa tavannut..Ja jos joku miettii, miksi anopille, syy on se, että se ilmapiiri vaimokkeen suvun puolelta on lämmintä ja ihanaa. Oma sukuni on niin riitaisaa ja muutoinkin levällään, ettei tuo edes onnistuisi. Olen ollut monesti ihmeissään, miten voi oikeasti olla niin rakastava ilmapiiri, jossa ei ole ajatuksenakaan tai viitteitä mistään riidoista tai vastaavista. Aivan uutta kokemusta mulle. Mutta se on juuri sitä, mitä itse haluan lapsilleni.

Huomenna opiskeluja 8-21, ei paljon napostelis olla tuohon saakka, mutta hyödyllinen ja mukava kurssi, aika on vain huono.

Tiistai tunnelmia ja asiaa tv:stä

Onpas vierähtänyt aika niin, ettei ole oikein ehtinyt näppäimistölle sormet paljon painua. Isänpäivä meni mukavasti, perheen parissa. Isin vuoro oli nukkua pitkään, herätyskelloille sanoin, että ennen yhdeksää ei herätystä kiitos. Aamupala petiin, pieni lahja ja märät pusut, aika messevää. Pienistä asioista jotenkin oppii iloitsemaan ihan erilailla ajan myötä. Ihana lahja, kahvikuppi kultaisten kuvalla. Aika imelää, mutta ihanaa. Oikein kyynel vierähti.

Viikonloput telkkarin parissa on nykyään todella kuraa, ei tule mitään. Aivan latistunut koko tarjonta. En edes muista ohjelmien nimiä, mitä vähän tulee seurattua. Putouksen porukoiden perjantainen pläjäys on aika tehdyn oloista, uutta verta kehiin ja kokoonpanot uusiksi. Tanssii tähtien kanssa ei maistu, eikä jääversiokaan. Olenko vaikea tavoitettava, vai eikö sieltä oikeasti tule mitään katsottavaa. Toki ei ole haitaksi, vaikka aina ei murjotakkaan telkkarin ääressä, mutta jotenkin sitä vain toivoisi välillä pystyvänsä tekemään. Rentouttaisi. Toivottavasti lähtisi edes syntyvyys nousuun tällä keinolla.

Nyt ollaan annettu mammalle vähän uniaikaa lisää aamusta. Herätty pikkulikan kanssa aina mukavasti viiden-kuuden välillä. Aina ollut aamuvirkku tuo pieni nainen. Ehkä syynä heräilyyn voisi käyttää tällä kertaa, HUOM TÄLLÄ KERTAA, uusia hampaita ja uuteen, lasten sänkyyn siirtymistä. Oli syy mikä tahansa, aina aamusta aikaisin ylös. Vaimokkeelle on päivät raskaita, raskaana yksin joskus pitkäänkin pienen tehopakkauksen kanssa. Tällä uniaika-järjestelyllä saadaan hänelle vähän lepoaikaa enemmän. Toisaalta taas, on mukava olla ihan kahden pienen kanssa. Aamupalaa ja lastenohjelmia, leikkiä ja vähän pelejä. Joskus ei malta paljon paikalleen jäädä, vaan tuo pieni pörröinen pää painuu kainalooni, toisinaan taas mennään se samainen pää kolmantena jalkana. Olemme taas päässeet samalle aaltopituudelle. Se, jos jokin on mahtavaa!

Meillä asuu jo iso tyttö!

Tulen koulusta kotiin, tuttu tepsutus kuuluu. Pörröpäinen pieni tulee ovelle ja sanoo: "Moi! ISI!"

Meidän ensimmäinen lapsemme on nyt 1v7kk. Jotenkin viime aikoina hän on alkanut muistuttaa enemmän ja enemmän lasta, ei vauvaa enää. Tuo iltainen kohtaamisemme sai jotenkin ajattelemaan kehitystä. Puhetta tulee aina päivä päivältä enemmän. Joskus jopa kaksi merkitsevää sanaa osuu peräkkäin. Ymmärrystä on sitäkin enemmän. Kun isi alkaa hivuttautua ulko-ovea kohti, alkaa vilkutus ja "kuuvaa" (kouluun) toivotus kajahtaa. Kun puurokulho kaivetaan kaapista, on sekin jo selvä viesti.

Vastahan se äskön köllötti sykyssä ja söi tuttipullosta. Sitten se viihtyi lattialla. Konttasi. Opetteli kävelyä...

Nyt se painaa hölpötellen menemään mahdotonta kyytiä, milloin mitäkin retuuttaen. Jo alkaa itsenäiset leikitkin sujua. Enää ei ole vain lelujen viskomista ja koheltamista. Oikein herkistymiseen asti pääsin iltasadulla, kun pieni pääkky painui olkapäälle. Tämä kehitys on ihan älytöntä. Ei tätä osannut ajatella tai opiskella ennen kuin kokee. Eikä varsinkaan sitä, miten mahtavalta tuntuu olla se kuuluisa isi.

Kuten sanotaan, ovat rutiinit lapselle tärkeitä. Olen todellakin samaa mieltä. Kun aamulla herätään, ensin potta ja kevyt aamupesu säestävät aamun leikkeihin. Kohta jo syödäänkin puuroa jne. Lapsi tuntuu tykkäävät, kun on tuttua ja turvallista. Kiukkua puhkeaa aina sukulointireissujen ja muiden kinkereiden yhteydessä paljon enemmän. Menee ruoka- ja unirytmit aina vähän pieleen. Mutta aina on selvitty. Luo reissaaminen stressiä aikuisellekkin.

Yksi asia mikä myös aiheuttaa huvittuneisuutta välillä. Vielä lapsettomat tai tarkoituksella ilman olevat tuttavat. Saatetaan ilmoittaa, että tulkaa kylään illalla. Eipäs olekkaan ihan selvä homma. On ruokailut, ulkoilut, iltaruoat, iltasadut ja nukkumaankin mennään klo 19. Kun listaa alkaa luetella, saa monesti vastauksen: "Siis hä! Käyttekste tohon aikaa nukkumaa??!!?"

Ei me, mutta meidän lapsi kyllä.

Tiedän kyllä omasta kokemuksesta, miten sitä ei osaa kuvitella lapsiperheen arkea yhtään, ennen kuin sen kokee itse. Tutut rutiinit ja jopa natsimainen aikataulutus tekevät elämästä niin paljon helpompaa, että en hevillä siitä luovu.

Lopuuksi voin todeta, että ei ollut aivan ilmaiset nuo Vikingin talvikengät, mutta hyvät. Ovat lämpöiset ja pitävät vettä, että myös koiranpaskaa.....Metsäretken reittivalinta ei aivan osunut kohdilleen.

Mietteitä julkisuudesta ja elämästä

Suorastaan vituttaa tuo kuva, mikä teiniäideistä annetaan Ylen Teiniäidit-ohjelmassa. Kertoo jo jotain, jos ei edes pääse ohjelmaan, jos ei kaikki ole läpeensä päin helvettiä. Ei näin...Pelottaa ajatus siitä, että haluaako joku julkisuudenhimoissaan vain raskaaksi, jotta pääsisi ohjelmaan sisään. En halua, että suljetaan silmät vähän heikommin asioidensa hoitavien tai muuten huonommalla tuurilla varustettujen yksilöiden kohdalla. Mutta ärsyttää kun sitä korostetaan. Se helposti johtaa siihen, että alkaa yleistys. Ymmärrän sen, että paskainen elämä myy, mutta joku raja sentään. Suomi menee koko ajan jenkkityyliseen maailmaan.

Jotenkin tuntuu, että koko ohjelmaa haluttaisiin käyttää valistusvideona...

Tästä syystä pidän enemmän Erilaiset äidit-formaatista. Siinä näytetään erilaisia perheitä, eri kulttuureja ja lähtökohtia. Mutta ei mehustella kurjuudella.

Ihminen on rakennettu sellaiseksi, että se tarvitsee välillä myös hengenravintoa. On se musiikkia, taidetta tai mitä muuta tahansa. Sitten osalle tuo henkireikä on juorulehdet ja vastaavat. Ja ketkäs ne siellä sivuja koristaa, ihmiset jotka ovat ammatiltaan julkkiksia. Julkkis on mulle ammattina todella luoltaan työntävä tapaus. Jos sun elämä ja elinkeino perustuu siihen, että vedät ilmaista viinaa jatkuvalla syötöllä, ei se ole jatkuvaa. Nykyajan narri.

Omasta taustasta voin kertoa sen, että en ole teiniäidin lapsi. Mutta olen yksinhuoltajaperheestä, jossa ei todellakaan ollut kaikki hyvin. Massit tiukalla, pienet tilat. Onneksi ei viinaa eikä väkivaltaa. Yleensä ottaen vain ns. huonoa tuuria ja äitini aikaisemmin tekemät valinnat, joista johtui hänen pitkäaikainen työttömyys ja talouskurimus. Rahanarvoa en tuntenut. Osamaksulla ostetut "laastarit" olivat osana tilkkutäkissä, jonka lapsuudesta muistan. Kaikki oli hyvin sekavaa ja ajauduin itsekkin käyttämään alkoholia ja aloittamaan tupakoinnin hyvin nuorena. Jotenkin se oli reitti purkaa ahdistusta, mikä syntyi eriarvoisuuden tunteesta kotiolojen takia. En ole katkera. Enää.

Olen saanut omaa elämää haluamaani suuntaan, en mihinkään normiperheeksi, vaan omaksi perheekseni. Vaimokkeen kanssa ollaan niin erilaisista lähtökohdista, että tämä hybridihima on välillä täynnä ristiriitoja. Mutta selvitään kyllä, rakkauden avulla.

Täältä kevyesti tähän, ugh.

Movember ruuhkaa

Aina on ollut armoton halu kasvattaa kunnon viikset. Jarruja kapuloihin lyö ensinnäkin se, ettei niitä voi viiksiksi sanoa tällä kasvulla. Intiaani-geeni on periytynyt jostain salakavalasti tähän turpaan. Toinen jarruttava tekijä on yksikönvääpeli aka vaimoke. Mutta nyt ei kysytä lupaa! Ideanahan koko tempaus on aivan mahtava. Saa monet äijät heittäytymää mukaan ja näyttävästi. Itsellä toi näyttävyys on ehkä enemmän huumoria, mutta aate on tärkein! On tullut ostettua varastoon, mahdollista urospuolista jälkeläistä varten komea viiksiaiheinen body! Ihan varmuuden vuoksi! :D Seuraavakin lapsi on tyttö, mutta älkää käsittäkö, että poikaa toivoisin. Mulle on se tärkeintä, että se nyytti saapuu ehjänä syliin aikanaan!

Koulu puskee päälle, ankarasti. Tosin tähän on omaa vikaa, tehtävien sujuva siirto onnistuu aina. Toisaalta tälläkään tasolla ei vielä ole stoppiin törmätty, ettei resurssit riittäisi opiskeluun. Pahuksen työläitä vain alkavat palautukset olemaan. Päivät venyy joskus aika pitkällekkin yöhön, mutta tarkoituksella perheelle pyhitän aikaa ja ryhdyn hommiin sitten vähän myöhemmin. Tuon pienen akan kasvu on niin huimaa, että hetket on otettava kiinni, muuten jää paljosta paitsi. Ihan helpolla ei pääse lukkarinkaan puolesta, päivät on kovin epätasapainossa. On päiviä jolloin on 4 tuntia ja taas viikon kruunaa torstai, 12 tuntia. Terve...

Ei nyt oikeastaan enempää, ei irtoa. Mutta pakko sanoa, että en Juha Tapion suuri fani ole, enemmänkin rokkimiehiä. Kyseisen herran kappale TSNEH iskee kovaa. Pikkuisen naisen kanssa popitettuna, vanhan saksalaisen auton akustiikan luodessa loistavaa tunnelmaa. Kiitos hei!